Lc Ashley: 07 - Tarina totuudesta

No niin. Tässä on ensimmäinen kuvattu osa tauon jälkeen. Loin siis kaikki ja kaiken uudestaan. Harley muutti vähän muotoa, koska en tykännyt enää sen ulkonäöstä. :D Toivottavasti tykkäätte (jos tätä nyt ylipäätään kukaan lukee. Simsmaailma tuntuu kuolleen kokonaan), koska ite ainakin tykkäsin tämän tekemisestä. Oon suunnitellu tätä osaa ihan siitä asti ku aloin miettimään tätä tarinaa ja nyt viimein saan tehdä tästä postauksen. :) Ja pahoittelut faktavirheistä jos niitä on.

Phoebe istui olohuoneensa sohvalla, Ruusu sylissään. Siitä oli kasvanut oikein kaunis täysikasvuinen kissa. Kevät oli jo pitkällä ja lumet olivat sulaneet aikapäiviä sitten, heti joulun jälkeen.

Phoebe hymyili uupuneesti, kun Zoe astui huoneeseen varmoin askelin. Phoebe oli ollut viimeaikoina hyvin väsynyt. Harley oli kokoajan töissä, joten hänen piti huolehtia tyttärestään oikeastaan kokonaan. Hän olisi halunnut päästä jo töihin, tai edes saada vähän vapaata lapsenvahtina olemisesta, mutta jonkun oli katsottava Zoen perään. Päiväkotiin tyttöä ei voinut laittaa, koska Isla Paradison päiväkoti oli täysin onneton. Toisaalta hän ei halunnut aina kutsua lastenhoitajaakaan.

"Äiti, mitä sinä teet?" Zoe kysyi heleällä lapsenäänellään.
"Kunhan olen tässä omissa ajatuksissani ja silittelen Ruusua"

Zoe istahti maahan ja rupesi leikkimään lelullaan, kun Harley tuli töistä kotiin. Tämä oli yksi niistä harvoista päivistä, jolloin hän tuli aikaisemmin töistä. Phoebe oli tänään erityisen hyvällä tuulella, sillä hän ajatteli voivansa päästä tänään kaupungin keskustaan.

"Tervetuloa kotiin", Phoebe meni tervehtimään miestään.

Sitten Phoebe tajusi että hänen pitäisi laittaa ruokaa. Hän oli unohtanut sen taas. Päästessään jääkaapille hän kuitenkin nyrpisti nenäänsä. Jääkaapissa oli selvästi pilaantunutta ruokaa.
"Maidot on menneet pilalle!" Hän huusi Harleylle.

"Sinun pitäisi huolehtia että niin ei käy. Me heitämme ihan liikaa ruokaa hukkaan." Harley torui antaessaan Zoelle ruokaa.

Kun Phoebe oli tehnyt aikuisille ruokaa, hän kutsui Harleyn syömään. Heti ovella hän kuitenkin huomasi tämän nukkuva. Sen päivän suunnitelmat oli siis taas murskattu, ja huokaisten Phoebe kääntyi takaisin katsomaan, mitä asiaa vaativasti kinuavalla Zoella oli.

***

Viimein Phoebe sai tarpeekseen kotona olemisesta. Eräänä päivänä hän hommasi kotiin lastenhoitajan ja lähti kaupunkiin. Hänen oli tarkoitus käydä kaupungin uudessa kahvilassa, mutta sitä ennen hän kävisi kaupassa ostamassa raskaustestin. Hän oli epäillyt raskautta jo pidemmän aikaa, joten nyt olisi aika saada varmuus siitä.

Hän kokeili testiä heti kaupan vessassa, ja positiivistahan se näytti. Toisaalta hän oli iloinen siitä että saisi toisen lapsen, mutta toisaalta hän ei halunnut edes ajatella edessä olevaa työmäärää.

Sitten hän suuntasi sekavassa mielentilassa kahvilaan. Se oli avattu jo yli kuukausi sitten, mutta hän ei ollut päässyt käymään siellä aikaisemmin.

Tullessaan sisälle, hän ihasteli paikka. Se oli oikein kotoisa. Ensisilmäyksen perusteella, hän uskoi tulevansa käymään siellä uudestaankin.

Kassalla oli komea miesmyyjä, jolta Phoebe tilasi cappuccinon.

Hän valitsi paikakseen ikkunan vieressä olevan nurkkapaikan, ja ryhtyi ryystämään juomaansa. Se maistui taivaalliselta.

Samalla hän katseli kahvilaa ja sen asiakkaita ajatuksiinsa vaipuneena.

Juotuaan kahvinsa, hän kaivoi sanomalehden esille ja ryhtyi lukemaan sitä...

... eikä siis ollenkaan huomannut, kun joku tuli lähelle hänen pöytäänsä...

Kun Phoebe sitten huomasi tämän, hän oli pudottaa sanomalehtensä.

"Ei voi olla totta!" Phoebe henkäisi ja tuijotti naista silmät suurina. Hetken hän luuli tulleensa hulluksi. Hänen edessään seisoi kopio hänestä itsestään, mutta vanhempana.

"Anteeksi häiriö, mutta minun pitäisi jutella sinun kanssasi. Voinko istua viereesi?" Nainen kysyi kömpelösti, ja kun vastausta ei kuulunut, hän istui varovasti Phoeben vieressä olevaan tuoliin.

"Minulla on niin paljon kerrottavaa etten tiedä mistä aloittaisin", nainen mietti.
Phoebe oli edelleen täysin pyörällä päästään, mutta sai kuitenkin sanotuksi: "Kuka sinä olet?"
"Olen sinun äitisi."

***

"Et sinä voi olla äitini! Sitäpaitsi minulla on jo äiti." Phoebe sanoi pöyristyneenä.

"Nii, Minni on loistava äiti sinulle, mutta minä olen sinun biologinen äitisi, Phoebe", nainen selitti.

"Hetkinen! Miten sinä tiedät minun ja äitini nimen?"

"Koska minä synnytin sinut ja olen siitä lähtien seurannut elämääsi aina silloin tällöin. Sinä et vain tiennyt sitä. Enkä ole varma tiesikö isäsikään. Jokatapauksessa minun on viimein tullut aika puhua kanssasi", nainen selitti.

Phoebe oli vihainen siitä että häntä oli vakoiltu, mutta hän oli liian utelias jaksaakseen suuttua siitä. Niinpä hän sanoi vain: "Puhua mistä?"

"Tästä kaikesta. Siitä mikä sinä todella olet, koska nyt sinä vain heität kaiken energiasi hukkaan. Palautat aivovoimasi kuin lapsi."

"Mistä sinä puhut?" Phoebe kysyi ymmällään.

"Sinä olet alien. Ihan niinkuin minäkin, ja meitä on paljonkin. Kokonainen kaupunki on täynnä alieneita."

"Eikö alien tarkoita avaruusolentoa?" Phoebe kysyi epäluuloisena.

"Se on vain ihmisten keksimä muunnos. Noin tuhat vuotta sitten alienit elivät vielä Maassa ihmisten kanssa. Kaupunkimme Ailena sijaitsee toisessa ulottuvuudessa ja oli kyllä tuolloinkin olemassa, mutta silloin se oli vain vähän kuten Israel. Alienit asuivat ja elivät Maassa ihmisten kanssa, mutta Aliena oli alieneiden pyhä paikka jossa asui vain harva, ja jossa käytiin vain virallisten asioiden takia. Tuolloin ihmiset ja alienit olivat verivihollisia keskenään. Kumpikin laji oli kuitenkin tasoissa. Ihmisiä oli enemmän, mutta aileneilla oli yliluonnolliset voimat etunaan. Näin kesti kauan, kunnes eräs ihmisryhmä keksi alieneiden heikkouden. Sen avulla alieneiden voimat olivat hyödyttömät. Niinpä alineniden oli palattava Alienaan, sillä he olivat jääneet auttamatta alakynteen. Alienassa he olivat turvassa."

"Siitä lähtien alienit elivät vain Ailenassa. Kun he huomasivat että elämä siellä olikin ihan mukavaa, he lopettivat Maahan haikailun ja keskittyivät elämäänsä siellä. Ihmisten ja alieneiden sodan aikaan monia alieneita oli kuollut, joten nyt he keskittyivät myös lajimääränsä kasvattamiseen. Näin kului satoja vuosia eikä heitä juurikaan nähty Maassa. - Sinä aikana alieneista tuli ihmisten keskuudessa pelkkä taru. Se muotoutui nykyiseen muotoonsa ja keksittiin nimi avaruusolio. Se tulee siitä että alienit matkustavat kahden eri ulottuvuuden välillä. Me emme kuitenkaan tule mistään avaruudesta, niinkuin nykyään tunnutaan uskovan. - Mutta kun vuosia kului, alienit alkoivat taas tutkia Maata. Se oli täysin uutta uudelle sukupolvelle ja koko paikka oli muuttunut hirveästi satojen vuosien kuluessa. Nyt alienit olivat kuitenkin viisaampia ja eivät herättäneet huomiota tulollaan. Mutta Maassa oli yhä joitakin sukuja, jotka tiesivät alieneiden olemassaolosta ja heidän heikkoudestaan. Näiden sukujen esivanhemmat olivat pitäneet huolen että tieto säilyisi oikeana sukupolvelta toiselle. Heitä kutsutaan Vihollissuvuiksi."

"Silloin näiden sukujen jälkeläiset ryhtyivät toimiin. He käyttivät asettaan alieneita vastaan ja sieppasivat näitä. Kukaan ei tiedä mitä siepatuille alieneille tapahtui, koska heitä ei ole sen jälkeen nähty. Tästä alienit säikähtivät toden teolla, mutta vierailuja Maassa ei silti lopetettu kokonaan. Siitä vain tehtiin entistä varovaisempaa. Alieneita lähetettiin maahan etsimään ja tutkimaan Vihollissukuja. Sitten alieneille selvisi miten Vihollissuvut olivat löytäneet heidät Maasta. Kun alienit käyttävät voimiaan, jotenkin Vihollissuvut pystyvät laitteillaan paikantamaan heidät. Niinpä me keksimme suojapuvun, nimeltä kilpipuku. Sen avulla me emme lähetä energiaa vaikka käyttäisimmekin yliluonnollisia voimia. Sinä olet ollut turvassa kaikki nämä vuodet koska et ole käyttänyt ollenkaan yliluonnollisia voimiasi, vaan elänyt niinkuin ihmiset. Sinun yliluonnollinen aurasi on mitättömän pieni, koska et edes osaa käytää voimiasi."

"Tuo kuulostaa ihan sadulta", Phoebe vastasi, eikä oikein tiennyt miten tarinaan olisi pitänyt suhtautua. Hän ei ollut ihan varma oliko edes pysynyt täysin kärryillä. Toisaalta tarina saattoi hyvinkin olla totta, mutta hän ei halunnut myöntää sitä.

"Kaikki on täyttä totta. Aliena on olemassa. Alienvoimat ovat olemassa. Voin todistaa sen sinulle ja opettaa sinua käyttämään voimiasi oikein, mutta en täällä. Sinun pitää tulla Alienaan. Sinne sinä kuulut."

"Tarkoitatko että minun pitäisi jättää..."

Phoeben puhe keskeytyi, kun tarjoilija tuli hakemaan hänen mukinsa.

"Anteeksi neidit. Saako tämän viedä pois?" mies kysyi ja osoitti mukia.

"Joo, saa viedä", Phoebe vastasi. Hän odotti että mies oli lähtenyt, ja jatkoi sitten puhettaan.

"Tarkoitatko että minun pitäisi jättää perheeni ja elämäni ja tulla paikkaan jonka olemassaolosta en ole edes varma? Vieläpä täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. En tiedä tarinaasi, enkä edes nimeäsi."

"Anteeksi. Unohdin esitellä itseni. Minun nimei on Shadin Uzopoc. Sano vain Shadin."

"Sinä et käsitä. Et voi vain istahtaa viereeni, sanoa olevasi äitini ja luulla että sen jälkeen luotan sinuun täysin. Puhumattakaan siitä että antaisin sinulle anteeksi, miksi ikinä jätitkään minut."

"Anteeksi. Tiedän sen olevan vaikeaa, mutta sinun on pakko luottaa minuun", Shadin sanoi.
"Minun ei ole pakko tehdä yhtään mitään", Phoebe vastusti itsepäisesti.

"Auttaisiko jos kertoisin miten tapasin isäsi?" Shadin kysyi varovasti.
"Voit kokeilla."

"Hyvä on. Olin Riverviewissä tutkimassa Vihollissukujen toimintaa kun eräänä iltana päätin mennä paikalliseen baariin. Komea nuori mies oli juuri siemailemassa juomaansa ja kevyesti humalassa. Hänen vieressään oli vapaa paikka, ja koska olin yksinäinen, päätin istahtaa hänen viereensä."

"Tilasin saman juoman kuin hän, ja esittelin itseni miehelle."

"Pienen jutustelun jälkeen minulle selvisi että hänen nimensä oli Daniel Ashley. Hän oli minua joitakin vuosia vanhempi, ja asui Riverviewissä."

"Juttelimme pitkät tovit ja aloin viihtyä hänen seurassaan."

"Samalla kittasimme juomaa minkä kerkesimme ja pian olimme täysin huppelissa."

"Mutta meillä oli äärettömän hauskaa. Nauroimme tyhmille jutuillemme. Tosin aluksi se varmaan johtui siitä, että kumpikin oli niin kovassa humalassa."

"Sitten otimme tanssilavan haltuumme."

"Hetken tanssittuamme, tunteet ottivat vallan."

"Loppuilta meni tiivissä tunnelmassa."

"Näin minä siis tapasin hänet, mutta haluat varmasti kuulla tarinan loppuun." Shadin arveli.
Phoebe vain nyökkäsi lyhyesti.

"Illalla menimme hänen kotiinsa, ja sen jälkeen minä käytännössä asuin siellä.

"Kului vajaa kuukausi kun tajusin olevani raskaana. Se oli järkytys minulle. En ollut ikinä halunnut lasta, enkä osannut olla äiti. Olin muutenkin miettinyt pitkään miten etenisin Danielin kanssa, koska jos juttu olisi mennyt vakavaksi, minun olisi pitänyt kertoa totuus itsestäni. Hän ei koskaan kysynyt mitään ihonväristäni tai silmistäni, mutta tiesin hänen miettivän sitä."

"Lopulta päätin kertoa hänelle olevani raskaana. Hän otti sen yllättävän kevyesti ja sanoi, että selviäisimme siitä kyllä. Kerroin hänelle etten halunnut lasta, mutta hän ei tehnyt siitä numeroa. Kai hän uskoi että kun saisin vauvan syliini, en voisi luopua hänestä."

"Mutta minä oli kauhuissani. Tiesin että Daniel haluaisi pitää vauvan, joten minun olisi valittava joko hänet ja vauva, tai ei kumpaakaan. Öisin istuin hänen sänkynsä reunalla ja itkin. Olin kuitenkin tehnyt päätökseni."

"Raskausaikana yritin myös päivittää tehtävää joka minulle oli annettu. Se nimittäin eteni aika kehnosti."

"Sitten sinä ilmoitit tulostasi."

"Kun kannoin sinua sylissäni ja pääsimme kotiin, päätökseni vain vahvistui."

"Niinpä hyvästelin sinut ensimmäisen ja viimeisen kerran."

"Daniel rukoili minua jäämään, mutta en voinut."

"Niinpä kutsuin alukseni, ja lähdin takaisin Alienaan."

Phoebe tuijotti pöydän uurteita ja mietti kuulemaansa jo toista tarinaa. Jos se oli totta, hänen isänsä oli tiennyt tästä koko ajan. Mutta hän ei ollut koskaan kertonut siitä.

"Mutta minä en koskaan hylännyt teitä täysin. Kävin katsomassa teitä aina välillä", Shadin kiirehti sanomaan niinkuin se olisi muka korvannut kaiken. "Olin myös hyvin iloinen sinun ja Danielin puolesta, kun isäsi löysi Minnin. Sen parempaa äitiä ei voi saada."

"Isäni tiesi tästä", Phoebe sanoi tukalalla äänellä. Hän oli purskahtaa itkuun. Tuntui kuin hänen elämältään olisi pudonnut pohja pois.
"Älä missään nimessä syytä isääsi. Mikään tästä ei ole hänen vikansa. Kaikki on minun syytäni."
Seurasi pitkä hiljaisuus kun Phoebe yritti koota ajatuksiaan. Hän ei tiennyt voisiko enää koskaan olla normaalisti vanhempiensa seurassa. Tosin eihän hän enää edes tiennyt keitä voisi kutsua vanhemmikseensa.

"Mitä minun nyt muka pitäisi tehdä?" hän kysyi epätoivoisesti.
"Tule minun mukaani Alienaan. Olisit omiesi parissa ja voisin opettaa sinua käyttämään voimiasi." Shadin ehdotti.
"En minä voi jättää perhettäni."
"Voit ottaa heidät mukaasi."
"En oikein tiedä... Voisin ehkä käydä vain katsomassa ja tulla sitten takaisin jos se sopii?" Phoebe epäröi.
"Kai se sopii", Shadin myöntyi.

***

"Mihin me siis olemme menossa?" Phoebe kysyi. Hän oli alkanut taas epäröidä. Kello alkoi olla jo paljon ja hänen pitäisi lähteä kohta takaisin kotiin.

"Mahdollisimman suojaiseen paikkaan, josta kukaan ei näe meitä", Shadin vastasi.

"Menemmekö me Alienaan todella avaruusaluksella?"

Shadin nyökkäsi.

"Muistan kun näin sinut kerran talvella. Olin puistossa Zoen kanssa. En nähnyt sinua kunnolla, mutta sinähän se olit?" Phoebe varmisti.

"Kyllä, se olin minä."

"Mikä asu sinulla oikein oli? Sinä todella näytit avaruusoliolta ja säikäytit minut pahanpäiväisesti."

"Se oli juuri se kilpipuku josta puhuin. Noniin, tämä on varmaan tarpeeksi suojaisa. Ketään ei näy mailla halmeilla." Shadin mietti ja katseli ympärilleen.

Sitten Shadin astui puiden suojaan ja veti jonkin pyöreän laitteen esiin.

"Tämä on välitin. Sen avulla saan yhteyden Alienaan, niin että he voivat lähettää meille ufon. Sitäkun olisi aika hankala säilyttää missään piilossa vieraillessaan Maassa." Shadin selitti. Sitten hän paineli erilaisia nappuloita ja sanoi laitteelle:

"Isla Paradison Järvi."

He odottivat hetken aikaa, kunnes taivaalle ilmestyi valo, ja siitä laskeutui alus.

Se laskeutui maahan heidän eteensä.

"Se ilmestyi ihan tyhjästä!" Phoebe huudahti eikä ollut uskoa silmiään.

"Se lähetettiin tänne Alienasta."

"Tule. Älä tee mitään. Seiso vain aluksen vieressä niin minä hoidan loput." Shadin opasti ja Phoebe teki työtä käskettyä.

Sitten hän tunsi oudon muljahduksen mahassaan ja koko maailma kieppui hänen ympärillään. Ajatukset menivät sekaisin ja hetkeen hän ei tajunnut mistään mitään.